Kun et halua olla enää se, joka muistuttaa

Et haluaisi olla se, joka muistuttaa. Mutta jos et muistuta, mikään ei tunnu etenevän.

Aamulla päätät, ettet enää hoputa. Illalla huomaat kysyneesi samasta hakemuksesta taas kerran. Pelkäät hiljaa mielessäsi, että suhteenne on kutistumassa pelkäksi muistuttamiseksi. Huomaat yhä useamman keskustelun alkavan sanoilla: ”Muistitko...” Et halua olla vahti. Haluat olla vanhempi.

Puhelin piippaa, ja vatsanpohjaa kouraisee.

Näet näytöllä lapsesi nimen ja tiedät jo, mitä viestissä lukee. Taas viesti, jossa pyydetään rahaa. Haluaisit sanoa ei, mutta se tuntuu maailman vaikeimmalta sanalta. Jos sanot ei, alat pohtia, pärjääkö lapsesi. Jos annat periksi, mietit, vahvistatko samalla kierrettä. Mikään valinta ei tunnu hyvältä.

Ehdit huolehtia kaikesta muusta paitsi itsestäsi.

Vaikka lapsesi on jo aikuinen, huomaat olevasi jatkuvasti valmiudessa. Jos hän ei vastaa puhelimeen tai viestiin, mielesi alkaa helposti etsiä selityksiä. Onko kaikki hyvin? Onko jotain sattunut? Oma hermostosi ei ehdi rauhoittua, ja palautumiselle jää liian vähän tilaa. Huomaat kantavasi huolta silloinkin, kun toivoisit jo voivasi hellittää.

Tiedät, että taustalla on ADHD, mutta tieto ei silti auta illalla.

Olet lukenut artikkelit ja kuunnellut podcastit, ja ymmärrät, että ADHD-aivot toimivat eri tavalla. Silti illalla mietit, mikä juuri tässä tilanteessa meni pieleen, ja olet niin väsynyt, ettet aina tiedä, mistä ottaisit voimat. Tieto ei ole muuttunut taidoksi, ja tuntuu liian usein, että epäonnistut vaikka teet parhaasi.